Myry Voipio

Poliittinen Punahilkka ja muita sattumuksia

Lastenkirjallisuutta ei kirjoiteta poliittisessa tyhjiössä.

Lapsiin ja nuoriin kohdistuvan kasvatuksen ja valistuksen vuoksi on oikeastaan odotettavissa, että heille suunnatussa kirjallisuudessa on paljon politiikkaa. Ja niin siinä onkin.

Kirjallisuus kantaa nimittäin mukanaan lukemattomia merkityksiä, ja lastenkirjallisuuden kohdalla nousevat aina esiin myös kysymykset kirjallisuuden hyvyydestä ja sopivuudesta. Mitä lapsi saa lukea? Mikä on hyväksi? Mikä on sopivaa?

Sadut nyt tietysti ovat sopivia. Nehän on suunnattu lapsille? Alun perin ei.

Kirjallisuudenlajina sadun juuret ovat kansantarustoissa, suullisessa kertomakulttuurissa ja erilaisissa uskonnollisissa mytologioissa. Sadut olivat aikuisten viihdettä, vaikka nykyisin satua pidetään nimenomaan lapsille tarkoitettuna kertomismuotona, jollaiseksi se vähitellen muokkautui. Alkuperäiset sadut olivat julmia, väkivaltaisia ja eroottisiakin. Ne viihdyttivät kuulijoita ja irrottivat mukavasti arjesta samaan tapaan kuin esimerkiksi elokuvat tai tv-sarjat nykyisin. Lasten tarinoiksi sadut siirtyivät hiljalleen, kun 1700–1800-lukujen vaihteessa yleensä huomattiin hiukan enemmän ajatella sellaista asiaa kuin lapsuus. Silloin alettiin kehittää lastenkulttuuria, johon sadut nykyisin niin erottamattomasti kuuluvat.

Painetun lastensatukirjallisuuden perustajana voidaan pitää Charles Perrault’n koostamaa, vuonna 1697 ilmestynyttä kansansatukokoelmaa Contes de Ma Mére Lóyea eli Hanhiemon satuja (suom. 1922). Kokoelma sisälsi kansainvälisesti tunnettuja ja lukuisia myöhempien vuosisatojen kirjailijoita innoittaneita kertomuksia esimerkiksi pienestä Punahilkasta, unikaunotar Ruususesta ja rääsyistä rikkauksiin pääsevästä Tuhkimosta. 1800-luvun mittaan kansansatu kehittyi taidesaduksi, jossa hyödynnettiin vanhoja perinteitä, mutta tehtiin satujen hahmoista persoonallisempia. Sadun kieli muuttui myös: siitä tuli romantiikan lapsuudenkaipuun myötä runollisempaa, ja sen tarkoitus oli puhutella sekä lapsia että aikuisia. Kansansatuun verrattuna taidesadun tyyli ja kieli ovat selvästi persoonallisia – usein sitä enemmän, mitä uudemmasta sadusta on kysymys. Mahdollisuudet ovat laajentuneet, ja kirjailijat kokeilevat edelleen rajoja nykyisessä, modernisoituneessa satukirjoituskulttuurissa.

Satu alkaa usein tutuilla sanoilla oli(pa) kerran tai kaukana, kaukana jossain. Sadun kaukainen maa on jännittävä ja kiehtova: siellä on sammakkoprinssejä, loitsuja, torniin vangittuja prinsessoja ja puhuvia lohikäärmeitä, joita valitettavan harvoin tapaa esimerkiksi aurinkoisena kevätpäivänä puistossa. Toisaalta satu kattaa käsitteensä suojaan myös pitkät saturomaanit, faabelit, opetus-, pila- ja arkisadut, joissa mummo leipoo pullaa ja pihalle rakennetaan lumilinna. Fantasian lajityyppi risteää ja limittyy sekin sadun kanssa, joten sadun tarkka määrittely on rajanvetokysymys.

Saduissa on ideologiaa ja politiikkaa. Sadut vaikuttavat.

Säännöllisin väliajoin kansansatujen sopivuudesta lapsille nousee uusi keskustelu; leikkeleväthän Tuhkimonkin ilkeät sisarpuolet äitinsä käskystä irti varpaitaan ja kantapäitään. (Se ei silti ole mitään verrattuna joihinkin Punahilkan versioihin.) Sadut ovat monen lapsen varhaisimpia kirjallisuuskokemuksia ja ensimmäisiä tarinoita, joita he kirjoittavat itse. Lapsille luetaan, ja he lukevat itse, sekä satoja vuosia vanhoja että aivan uusiakin kertomuksia loihdituista prinsessoista, kummallisista kaninkoloista, kaikenlaisista maagisista ja ihmeellisistä sattumuksista.

Lapset ymmärtävät myös sadun kirjallisen ja historiallisen luonteen, kun sen heille kertoo. Työpajoissa lapset ovat kirjoittaneet tarinoita, joissa on ollut niin salaperäisiä puistoista löytyviä eläimiä, keskiajalla eläviä puunhakkaajia kuin ystäviä etsiviä yksisarvisia.

Satu antaa tilaa toiveille, unelmille ja ihmeille.

Lopulta sadun määrittely onkin yksinkertaista: kun hetkeksi lakkaa määrittelemästä rajoja, antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden. Sen lapset osaavat, ja aina silloin tällöin – onneksi – myös aikuiset.

Tavallinen metsä on ärsyttävän jännittävä ja vaarallinen. Tarja Laaksonen keksi Kimpilevymetsän, kun hän oli kyllästynyt pelkäämään. - - Kimpilevymetsään pääsee painamalla Suurta Nappia keittiön alakaapin vasemmalta puolelta. (Kari Hotakainen 1990, Lastenkirja, 118.)