Elokuvakasvatuksen jäljillä

Tommi Nevala
 
 

Elokuvamedia on ollut syntymästään saakka oppimisen väline. Elokuvaa kehitelleiden tiedemiesten tarkoituksena ei ollut yleisön populaari viihdyttäminen vaan ennemminkin jonkin asian tai ilmiön tarkastelu ja dokumentointi. Kaupallisten elokuvanäytösten käynnistyttyä 1800-luvun lopussa elokuvantekijät kuvasivat mm. suurkaupunkeja ympäri maailmaa. Elokuvat toivat liikkuvan kuvan välityksellä uudenlaista tietoa maailmasta.

1920-luvulla elokuvakasvatuksen emämaassa Ranskassa alettiin puhua elokuvakasvatuksesta. Sillä tarkoitettiin oppia elokuvasta eli elokuva ymmärrettiin siinä opetuksen kohteena. Siitä kehittyi estettisen elokuvakasvatuksen suuntaus, joka painotti elokuvan taideolemusta ja tekijyyttä. Vastaava suuntaus rantautui myös meidän koulumaailmaamme audiovisuaalisen kansansivistystyön seurauksena 1950-luvulla. Alan kotimainen pioneeri Helge Miettunen puhui audiovisuaalisesta kansansivistystyöstä tapana huomioida mediavälineet tietoisesti opetustilanteessa.

Sitten tapahtui jotain. Mutta mitä? Television yleistyttyä alettiin käyttää termiä joukkotiedotuskasvatus. Kun mediat ja viestintävälineet lisääntyivät 1980-luvulle tultaessa (henkilökohtaiset tietokoneet, kotivideonauhurit, satellitti-tv) ryhdyttiin puhumaan viestintäkasvatuksesta. Elokuvasta tuli yksi media muiden joukossa. Elokuvateatterit joutuivat kamppailemaan katsojista television ja kotivideonauhureiden kanssa. Elokuvien markkinointi kasvoi, alettiin puhua kassamagneeteista, elokuvan taidemuoto popularisoitui ja viihteellistyi.

Usein elokuvat koetaan kouluopetuksessa juuri viihteenä ja ja siten kouluopetukseen kuulumattomana asiana. Elokuvan aika koittaa yleensä siinä vaiheessa, kun oppilaat halutaan palkita kovan uurastuksen jälkeen tai kun lukukauden loppu häämöttää. Näissä tapauksissa menetetään elokuvan pedagoginen potentiaali.

Parhaimmillaan elokuvakasvatus on niissä kouluissa, joiden toimintakulttuurissa elokuvaa arvostetaan muiden koulussa opetettavien taidemuotojen - kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin - rinnalla. Viihteen sijaan koulujen tulisi ymmärtää elokuva taiteena, kulttuurina ja kielenä. Koulu on erinomainen paikka elokuvakulttuurin ilmiöiden tarkasteluun - populaarikulttuuri ja viihdeteollisuus mukaan lukien - sillä oppilaat ovat elokuvien suurkuluttajia. Keskustelua luokkahuoneessa syntyy varmasti. Näkemyksiä ja kokemuksia asiasta on niin monella.

Suotavaa olisi, että elokuvaa tuotaisiin opetuksessa esille myös sekä taiteena että kielenä. Suuri osa lapsista ja nuorista ei ole nähnyt yhtään elokuvan klassikkoa. Elokuvan kulttuuriperinnön vaalimisen tulisi olla yksi koulujen elokuvakasvatuksen tehtävistä. Tämä tosin tarkoittaa, että elokuvia pitäisi pysytä näyttämään osana kouluopetusta - samalla tavoin kuin musiikin tunnilla kuunnellaan musiikkia, kuviksen tunnilla tutustutaan kuvataiteen merkkiteoksiin ja äidinkielentunnilla luetaan kirjoja.

Elokuva pitäisi myös valjastaa oppimisen välineeksi samaan tapaan kuin elokuvaa kehitelleet tiedemiehet tekivät 1800-luvun lopussa. Kamerakynä-pedagogiikassa ajatellaan, että videokameraa voidaan käyttää kynän tavoin. Oppilaat voivat käyttää audiovisuaalista kirjoitustaitoa ympäristön havainnointiin, tiedon välittämiseen, kommunikaatioon ja itseilmaisuun. Elokuvan kieli soveltuu itse asiassa todella moneen oppiaineeseen. Valveen elokuvakoulun kehittämän Videopensseli-menetelmän avulla videokuvaamista voidaan integroida mm. matematiikan ja kielten opetukseen.

Opettajat, teetättäkää ensi kerralla koulutehtävät perinteisen kieliopin sijaan elokuvan kielellä. Esityksiin, esitelmiin, esseisiin, ainekirjoituksiin ja mielipidekirjoituksiin tulee kokemuksellisuutta, joka edistää oppimista. Yllätytte varmasti, kuinka helppoa ja oppilaita aktivoivaa elokuvakasvatus voi olla.